GGN-raportti

GGN-raportti

Täyteen maastomoottoripyöriä pakattu Ducato kimmeltämässä aamuauringossa, siinäpä vasta majesteettinen ja lähes henkeäsalpaava näky!

Varsinkin kun sen suuntana oli GGN:n 30-vuotisjuhlakisa. Tässä autokunnassa kulki kuljettajina Rami Varis, Janne Koota sekä Saarennon Juha. Huoltoa ja muita kriittisiä toimia hoitivat Hannu sekä Sonja.

Aamu tosin ei alkanut täysin optimaalisesti, kun allekirjoittaneen Betan huomattiin vuotavan hieman öljyä erään pultin juuresta joka oli aiemmin saanut kipeää eräässä ketjujen solmiintumisepisodissa. Tästähän olisi saattanut muodostua ongelma ellei Molitorin Mikko olisi loihtinut mopoa kuntoon käden käänteessä! Isot kiitokset siis koko Molitorin poppoolle!

Autokuntamme retki suuntautui hieman poikkeuksellisesti Helsingin kautta, mistä löytyikin useampi autokunta Mäntsälän moottoriseuran kurapyöräilijöitä. Heiltä kyseltiin monenmoista, varsinkin allekirjoittanut GGN:n ensikertalaisena kyseli kauhutarinoita monenmoisista upotuksista ja loppumattomista savivellikentistä, puhumattakaan jäätäkin liukkaammasta kalkkikivestä. Koko retken mielekkyyttä alkoi kyseenalaistamaan huhu ”juhlavuoden suopätkästä” jota on ajettu viimeksi 90-luvulla, mutta on viime vuosikymmenet ollut märkyytensä takia poissa käytöstä. Parhaiten tästä suosta tiesivät Rami ja Hannu…

Perjantaiaamuna oli paatti Tukholmassa, josta matka suuntautui kohti Gotlannin lauttaa. Eräässä toisessa autokunnassa oli kisastrategian työstäminen mennyt niin pikkutunneille, että meidän autokunta vastasi heidänkin kuljetuskalustonsa saattamisesta Gotlannin lautalle. Allekirjoittaneelle alkoi koko tapahtuman mieletön kokoluokka aueta vasta kun menimme kisapaikalle varaamaan varikkopaikkaa ja ilmoittautumaan ennen hotelliin checkkausta. Pyöriä, pakettiautoja, myyntikojuja, isompien tallien rekkoja yms. enemmän kuin maalaispoika pystyy ymmärtämään!

Saimme varattua hyvän varikkopaikan. Sitten majoittuminen hotelliin ja kyliltä etsimään illallista. Aamuherätys olikin hieman suunniteltua aiempi ja napakampi, kun hotellissa pärähti palohälytys hieman ennen kello viittä. Gotlannin dynaaminen tulentorjuntayksikkö säntäsi paikalle muutamassa kymmenessä minuutissa kahden miehen voimin ja sammutti hälytyksen. Koska missään ei siis palanut, he lähtivät ja toivottivat meille onnea kisaan.
Säätiedotus oli vaihdellut viikon mittaan vesisateesta auringon paisteeseen. Kilpailupäivä osoittautui pilvipoutaiseksi ja noin 10 asteen lämpöiseksi. Täydellistä!

Katsastuksessa katsottiin, että renkaat ovat kiinni, ketjut kireällä ja jarrut pelaa. Siitä seuraavaksi kisapaikalle, johon ajeltiin teitä pitkin useampi kilometri. Kokoontuminen tapahtui luokkien mukaan, jonka jälkeen säntääminen ensimmäiselle ryhmitysalueelle.

Lähtöhän menee seuraavasti: kymmenisen minuuttia ennen lähtöä ryhmitysalueen portti avataan ja siitä alkaakin mielenvikainen kirmaaminen lähtöviivaa kohti. Omassa luokassani (40-49 v.) joka oli suurin luokka, kilpaili liki 800 kilpailijaa, joten hyvän ja tarpeeksi edessä olevan lähtöpaikan merkityksen ymmärtävät kaikki.

Jollain mystisellä ensikertalaisen tuurilla pääsin melko lähelle lähtöviivana toimivaa lippusiimaa, edessäni oli ehkä kolmisen riviä pyöriä. Itse lähdön tapahtuminen on vielä minulle mysteeri, sillä siinä sitten ihmettelin sammutetuin konein kunnes yhtäkkiä eturivi pamautti myllyt tulille ja ajoi lippusiiman läpi. Kuulemma jossain oli jokin valo. Onneksi oli sormi napilla ja säntäsin perään niin paljon kuin siinä ruuhkassa uskalsin. Hässäkkä oli monumentaalinen! Ensimmäiset katsoivat parhaaksi jo alkumetreillä heittäytyä maahan makaamaan aiheuttamaan lisää hämmennystä. Itse selvisin ensimmäisistä mutkista oikeinkin sopivasti, enkä joutunut pysähtelemään enkä oikein edes himmailemaan vaan lippusiimoja hipoen posottelin eteenpäin. Reitti oli leveähköä baanaa, joka kiemurteli pelloilla ja metsässä 21 kilometrin mittaisena. Melko nopeasti alkoi näkyä mitä ihmeellisimpiä heittäytymisiä, sekä kuskien ja pyörien muodostamia kasoja paikoissa joissa ei nyt ensihätään uskoisi harrastajien ensimmäisenä heittäytyvän. Takaraivossa jyskytti odotus pahamaineisesta hevosenkengästä, sekä Hannun ja Ramin lupaamasta ”juhlasuosta”. ”No ne tulee kun tulee ja on mitä on”, ajattelin ja jatkoin ajelua itse asiassa varsin nautinnollisissa olosuhteissa. Ainoana haittana alkukierroksilla koin jumalattoman ruuhkan, eli joko olit koko ajan ohittamassa jotakuta tai joku oli kampeamassa ohi. Se, että edessä on muutamien metrien päässä jono pyöriä, hankaloittaa melkoisesti reitin arviointia ja ajolinjan valintaa. Pudotus metsästä varsin leveälle suoralle, jota seurasi käännös oikealle minkä jälkeen aukesi ensimmäinen savivellistä ja vedestä muodostuva osuus, pituudeltaan ehkä 200 m. Yleisön määrästä päättelin, että tämä on nyt sitten se ”Hästskon”, hevosenkenkä. Rapa lensi niin että nauratti, mutta osuuden ylittäminen sujui oikeastaan melko helposti. Jälkeenpäin kuulin että tänä vuonna järjestäjät eivät olleet muista vuosista poiketen ajaneet osuudelle yhtään lisää vettä. Ensikierroksille mahtui ainoastaan yksi hups-tason kaatuminen, jalan jättäminen jalkatapin ja puun väliin, sormen lyöminen johonkin sekä joukko kilistelyitä/kolisteluita kanssakilpailijoiden kanssa.
Kakkoskierrokselta varikolle ja bensaa tankkiin, banaania naamaan ja uudet lasit nokalle. Repäritkin olivat riittäneet ja tumputkin olivat kuivat. Mahtavaa, tämähän se on komiaa touhua!

Reitti kului melkoisesti kisan loppua kohti. Tämä on ymmärrettävää, kiersihän rataa yli 2800 kurapyörää. Pelto-osuudet kuluivat kuplavolkkarin kokoiselle patille, spoorit syvenivät ja pitenivät. Reitillä ei ollut teknisesti vaikeita paikkoja oikeastaan ollenkaan, mutta kalkkikiviosuuksien puhdistuminen teki niistä yhtä liukasta vaaleaa helvettiä. En ole ennen ymmärtänyt että kivi voi olla noin jumalattoman liukasta! Monin paikoin kalkkikivinen nousu/lasku kallistui väärään suuntaan pistäen kuljettajan todella puristamaan tangosta. Harvoin sitä etsii savisia kohtia pidon toivossa… Reitti oli mielestäni erittäin hieno ja siinä oli muutamia aivan huikean hienoja nousuja ja laskuja. Mieleenpainuvimpana Red Bull -portti, josta alkoi erittäin jyrkkä kallioinen lasku pelto-osuudelle sekä pari hienoa luonnon step-upeilla tehostettua kallionousua.
Neljännellä kierroksella liukas kallio-osuus yllätti ja rysäytin kunnolla tonttiin. Siinä sitten pyörää käynnistellessäni ja käsisuojia oikoessani kanssakilpailija tuli ja liukui päin vieden meikäläisen uudestaan tonttiin. Rytäkässä muljahti vasen polvi mikä haittasi jonkin verran pattisia pelto-osuuksia samoin tangon uusi asento vaati vielä ylimääräisen pysäyksen. Tästä ajamisen makuun pääseminen veikin sitten loput kierroksesta. Yllätyksekseni ehdin vielä viidennelle kierrokselle, mikä sujuikin siinä sitten päristellessä.

Viimeisillä kierroksilla rata oli kirjavana erivärisiä muovien kappaleita, numerokylttejä, sivumuoveja etc. Loppumatkasta porukkaa rupesi olemaan kumossa niin radalla kuin sen ulkopuolellakin. Viidennellä kierroksella ajaessani liukasta alamäkeä kaikessa rauhassa, yhtäkkiä puun takaa kaatui eteen Husaberg ilman kuljettajaa! Ei voinut jarruttaa, ei voinut ohjata, piti vain toivoa ettei osu. Olinkin aivan varma, että nyt mennään tangon yli, mutta renkaiden ja Bergin väliin jäi kuin jäikin Hesarin sarjakuvasivun mentävä aukko ja matka jatkui maaliin asti ilman sen kummempia kommelluksia.
Hieno reitti, hyvin järjestetty tapahtuma ja mieletön meininki. Harmi ettei tuota reittiä ole mahdollista ajaa muulloin esim. TSMU:n omin voimin, siinä olisi kuningasten kerhokisa!

Janne

PS. Siellä mitää juhlavuoden suopätkää ollut. Ilkeämielisten peloittelua koko suo…

20131102_071543_2

Jätä kommentti